lauantai 30. tammikuuta 2016

Skotlanti-bucket list

Vuosi Skotlannissa takana, reilu vuosi edessä - mitä vielä haluaisin nähdä?


  • Ensimmäisenä mieleen tulee Fort William - ja etenkin sinne vievä ihana kiemurainen vuorien ympäröimä A82-tie, jonka joka mutkassa voisi pysähtyä ihailemaan maisemia. Pakko päästä näkemään se uudelleen ajan kanssa.




  • Aberdeen ja Dundee - en tiedä näistä muuta, kuin että ne ovat jäljellä olevat isommat kaupungit Skotlannissa joissa en ole vielä käynyt (ja että Aberdeen on Euroopan öljypääkaupunki, kuten jossain tv-mainoksessa nainen sensuellilla äänellä toteaa). Onko siellä mitään nähtävää, tai matkan varrella jotain mieletöntä piipahduspaikkaa - se on selvittämättä, mutta täytyyhän niissä nyt edes käydä kun täällä on.



  • Haluan vielä päästä patikoimaan (useampaan otteeseen mieluusti). Loch Lomondin ympärys kiinnostaa erityisesti, nyt kun on autokin alla eikä tarvitse pohtia logistiikkaa.

  • Isle on Arran oli kiva pieni kohde, josta tykkäsin kovasti. Jollain muullakin saarella voisi käydä jos tilaisuus tulee. Mitä niitä nyt on, Isle of Skye? Muita vinkkejä?


  • Edinburghissa on kuulemma joku mieletön 'suuri museo', jota emme ole vielä nähneet (kansallismuseo tms?). Lisäksi parlamentti eli Holyrood ja sen naapurissa kohoava Arthur's Seat -vuori ehdottomasti nähtävä. Ja mikä se on se mäki jossain siinä keskustassa, jossa on jotain kivimonumentteja...?

  • Forth Bridge. No, se on vähän surullisessa jamassa ja menee remppaan hetikohta, mutta täytyyhän tämä skotlantilaisen insinöörityön ihme käydä tsekkaamassa omin silmin.


  • Bo'ness on pikku paikka Falkirkin ja Edinburghin välillä, jossa on meille moneen kerran suositeltu rautatiemuseo. En ole ottanut siitäkään vielä sen enempää selvää, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta.


  • Museoilla jatketaan, Glasgowssa on Riverside Museum, jossa ilmeisesti on myös liikenteeseen ja kuljetukseen liittyviä juttuja ja lapsille kuulemma kiva kohde. 


  • Eikä tietenkään saa unohtaa naapureita, Irlanti ja Englanti melkein kivenheiton päässä. Irlantiin voi päästä tosi halvalla (ja Belfastin Titanic-museo olisi kyllä täydellinen kerran elämässä -kokemus). Lontoo olisi sääli jättää käymättä kun täällä asti ollaan, mutta olisihan Englannissa varmaan paljon muutakin ja paljon lähempänä... Oivoi, kun vain aika, raha ja energia rittäisi.

tiistai 26. tammikuuta 2016

10 asiaa minusta

FB:n Ulkosuomalaisten blogit -ryhmässä Heli haastoi bloggareita kertomaan kymmenen faktaa itsestään. No, tavallaanhan kaikki postaukset liittyvät minuun ja elämääni, mutta näitä oli aika hauska miettiä - juttuja, joita ehkä tätä blogia seuraamalla ole vielä tullut oppineeksi minusta.




1. Minulla on uusi kamera! Olen vähän innoissani - odotan kevään etenemistä, valoisampia iltoja ja tilaisuuksia nähdä tuttuja seutuja uuden linssin läpi. Blogissa saattaa näkyä vähän outoja kuvia, kun testailen asetuksia ja yritän tulla sinuiksi uutuuden kanssa.

2. Olen hyvä lykkäämään asioiden aloittamista - mutta vain, jos minulla on hyvä suunnitelma. Hyvään aamuun kuuluu to do -listan laatiminen tai edellisen tsekkaaminen, ja aikataulun suunnitteleminen. Hyvään aikatauluun mahtuu myös löhöilyä ja Netflixiä.




3. Olen opiskellut pakollisten ruotsin ja englannin lisäksi peruskoulussa kuusi vuotta saksaa ja pari kurssia latinaa, joista en muista juuri mitään. Aikuisiällä olen opiskellut 4 vuotta venäjää itsenäisesti ja aikuislukiossa. Vaikka nyt kieliopinnot ovat täysin jäässä, toivon etten täysin unohda kaikkea oppimaani, vaan voin vielä joku päivä jatkaa siitä mihin jäin ennen Skotlantiin muuttoa.

4. Nautin luonnosta suunnattomasti ja kun aurinko paistaa, minulle tulee pakonomainen tarve päästä ulos jonnekin missä on vihreää. Aina luonnon kutsua ei kuitenkaan voi noudattaa - huomaan ahdistuvani jos joudun olemaan pitkiä aikoja kotona esim. oman tai lasten sairauden vuoksi 'koppihoidossa' tai arjen kiireiden vuoksi urbaanissa betoni-asvaltti-ympäristössä.




5. Olen introvertti ja nautin omasta seurastani. Olen kuitenkin monesti haastanut itseäni tarttumaan tilaisuuksiin esiintyä ja olla ihmisen kanssa mm. liittymällä lukiossa koulun kuoroon, ja esiintymällä satapäiselle yleisölle Zimbabwessa ja Helsingin kulttuurikeskus Caisassa. 

6. Ehkä introverttiuteen liittyen teininä uratoiveeni oli patologia - "koska en kestä ihmisiä". Sosiaaliala on jokseenkin päinvastainen ammatti siinä suhteessa. Valitsin sen, kun huomasin että ihmisten kanssa on paljon helpompi olla, kun niitä ja niiden käyttäytymistä ymmärtää. Psykologian ja sosiologian lukeminen ovat auttaneet minua huimasti. Iän myötä on tullut helpommaksi tutustua uusiin ihmisiin, mutta en edelleenkään voi kuvitella sopivani opiskelun tai työssäkäynnin lisäksi muita sosiaalisia menoja edes joka viikolle.




7. En yhtään tykkää ostaa vaatteita itselleni. Kulutan kuteeni useimmiten roskiskuntoon ennen kuin lähden edes etsimään uusia. Etsintävaiheessa minulla on usein mielikuva vaatteesta jonka haluan, ja ahdistun kun vaatesuunnittelijat tai sisäänostajat eivät ole osanneet lukea tätä ajatustani (tai en vain tiedä mistä etsiä).

8. Pureskelin kynsiäni siihen asti kun aloin odottamaan esikoistani. Edelleen stressihuipun iskiessä saatan niitä jyrsiä, vaikka yleensä olen kuivilla.




9. Olen lähes kaikkiruokainen, enkä tee numeroa ruuasta tai sen mausta. Saatan syödä esimerkiksi samaa aamupalaa tai lounasta useita kuukausia putkeen kyllästymättä. Homejuusto on harvoja juttuja joita en ole oppinut syömään.

10. Osaan selittää puutaheinää varsin vakuuttavasti. Voitin lukiossa väittelykilpailun aiheesta 'tarvitseeko lasten osallistua kotitöihin' mykistämällä vastaparin heittelemällä valikoituja faktoja aikuisten terveystilastoista, ja kuinka lumien kolaus ja imurointi oikeastaan pidentävät vanhempien elinikää, eli lasten on turha vaivautua. Myöhemmissä opinnoissa selitin kurssikavereille, kuinka vakava ongelma aavikoiden katoaminen ilmastonmuutoksen seurauksena on - ennen kuin kesken lauseen tajusin että 'aavikoituminen' taitaa sittenkin tarkoittaa päinvastaista ilmiötä. Kuuntelijani eivät vakuuttavuuteni vuoksi olleet tätä myöskään hokanneet, vaan nyökyttelivät höpötyksilleni vain vakavasti.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Särkynyt suomi

Vuoden verran siihen meni, mutta nyt huomaamme miten jatkuva englannin kuunteleminen ja puhuminen alkaa vaikuttaa äidinkielen käyttöömme arkipäivän tilanteissa.

Lapsista sen huomaa helpoiten. Olen aiemmin kertonut miten Luka vaihtaa koulujutuista puhuessaan kielen englanniksi. Ja se on mielestäni ihan okei, koska oppimisen kieli on englanti. Edelleen pyrimme kääntämään asioita suomeksi lukuläksyjä tehdessä. Mutta kun koulu on niin paljon muutakin kuin läksyt. 


Viime lauantaina meilläkin oli lunta - hetken aikaa.


Yhtenä päivänä juttelimme jumppalaulusta ("Pää, olkakää, peppu...") jota Lukan luokka oli laulanut koulussa. Englanninkielinen käännös ei ole minulle kovin tuttu, joten kysyin miten englanniksi lauletaan "silmät, korvat ja vatsaa taputa"-kohta, ja Luka vastasi, "En tiiä, kun me ollaan laulettu vaan sitä ekaa... versioo." Verse kääntyi siis versioksi säkeistön sijaan - ja onhan se hankala sana jota harvoin arkikielessä käytetään. 'Ilotulitus' ja 'kurpitsa' kuuluvat myös sanoihin joita on pitänyt viimeaikoina muistutella, ja ettei 'snowman' käänny suoraan lumimieheksi. 

Tähän asti kielet ovat myös pysyneet erillään, Luka puhuu lauseen joko kokonaan suomeksi tai englanniksi. Mutta viime viikonloppuna ensimmäisen kerran kuului "Luetaan vielä yksi chapteri!" kun iltasatu päättyi pojan mielestä lyhyeen. Lisäksi huomasin, että 'rangaistus' kuulosti uudelta ja vieraalta, mutta 'punishment' oli tuttu sana.

Tänään Leon puhui ensimmäisen kerran päiväkotikaverille englantia siten, että hoitotädit huomasivat. Kotona juttua tulee jo vaikka kuinka, mutta noin puoli vuotta meni rohkeutta kerätessä ennen kuin hän nyt uskalsi vieraiden kuullen jutella. Leon osaa jo värit, numerot 1-10 (luetella, ei laskea), ja ison osan aakkosista englanniksi, vaikka olemme kotona opetelleet näitä vain suomeksi. Hän tykkää myös laulaa, ja osaa sanat moniin lastenlauluihin, joita hän lauleskelee kotonakin. Vähän omalla tyylillä, mutta kyllä niistä laulun tunnistaa. Monet päivähoidossa opitut fraasit, kuten 'Who's this?', 'See you tomorrow' eivät vielä Leonille aukene kirjaimellisesti, mutta hän toistelee niitä itsenäisesti ja usein aika sopivissa tilanteissa. Leon on myös alusta alkaen sekoittanut kieliä - "Äiti, annatko omenaa, please?"  


Kauanodotetut lumileikit!


Mutta on kieli hapertunut itseltäkin. Huomaan Kain tai Skypessä ystävän kanssa Suomeen jutellessani, etenkin kun innostun tai koitan nopeasti selittää jotain, että kielet menevät sekaisin. Syytän tästä englannin osuvia tapoja sanoa asioita, kuten 'road to recovery', 'beheading' tai mitä näitä nyt on, jotka eivät vain käänny päässä suomeksi niin nopeasti kuin kieli haluaa jatkaa juttua. Meillä onkin arkipäiväistynyt jo väkisin väännetyt termit kuten 'limittää' eli siis rajoittaa, eikä asettaa limittäin ja 'tehdä efforttia' vaivannäkemisen sijasta. Huomaan myös 'tekeväni' puheluilta ja 'ottavani' suihkuja, ja kerran olen saattanut lipsauttaa ostavani jotain 'kaupassa' eikä kaupasta. Tämä on todella ärsyttävää, koska ennen Suomesta muuttoa vaalin rikasta ja vahvaa kielenkäyttöäni ja ärsyynnyin suuresti jos mainonnassa, blogeissa tai missä vain oikaistiin anglismilla oikea suomenkielinen ilmaus.

Pienellä vaivannäöllä ja miettimisellä suomenkieliset vastineet kuitenkin palaavat yleensä mieleen - paitsi jotkut harvinaiset päätteet. Aivan kokonaan esimerkiksi unohdin miten kuvaisin yhdellä sanalla tietä, jota ei ole valaistu tai organisaatiota jossa ei ole osastoja. Vaikka 'osastoton' tuli sitten hetken miettimisellä mieleen, jouduin tarkistamaan googlesta kumpi on oikein, 'valaitsematon' vai 'valaisematon'.

Kokonaan eri asia ovat tietysti sosiaalialan opintohiin liittyvä ammattitermistö, jota nykyään harvoin yritän edes kääntää suomeksi, koska systeemit ovat vain niin erit. Huomasin, etten enää käännä suomeksi kun suomalainen ystäväni kertoi 'lähikehityksen vyöhykkeestä' jota oli käsitelty toimintaterapiakoulutuksessa, ja tajusin että tunnen teorian ja termin paremmin nimellä 'zone of proximal development', eikä ollut käynyt mielessäkään että siitä löytyisi matskua myös suomeksi. Myös termit kuten eligibility criteria, risk assessment ja vaikka nyt se anti-oppressive practice käyvät minulle järkeen paljon paremmin alkuperisinä, kuin käännöksinä.

Lohdullisinta on ehkä se, kun pääsee juttelemaan toisen ulkomailla pidempään asuneen suomalaisen kanssa, jonka kanssa voi yhteisymmärryksessä hymähtää siinä kohtaa kun kielen päälle tulee ensimmäisenä 'reptiili' kun matelijoista on puhe.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Mihin advocacya tarvitaan?

Opiskelussa ja oppimisessa parasta ja koukuttavinta minusta on se, kuinka ensin uudet asiat ja käsitteet tuntuvat irrallisilta ja hankalilta ("miksi tätä opetetaan, eihän tämä liity aiheeseen mitenkään?" saatan miettiä) - ja sitten yks kaks (yleensä ihan randomissa tilanteessa, esim. ruuhkabussissa istuessa, kylvyssä lilluessa tai kauppakasseja kantaessa) kaksi yksinäistä ajatusta kohtaavat toisensa jossain aivojen syövereissä ja seuraa ihmeellinen ahaa-elämys - 'Niin tää liittyy siis siihen!'. Saan sellaisista mielettömät kiksit, kun tuntuu että silmät aukeaa ja lähinnä ihmettelee, miksei tätä tajunnut aiemmin, ja mikä siinä nyt muka oli niin vaikeaa. Hassuinta on se, että kun jonkun asian on äkkiä ymmärtänyt, siitä haluaisi kertoa kamalasti jollekulle ja jakaa sen riemun, mutta selittäminen onkin vaikeampaa. Mietipä vaikka, miten selittäisit toiselle kuinka kävellään? Olet opetellut sen joskus, ja se on ollut hankalaa. Mutta kun sen on oppinut, sen kuvaileminen ja selittäminen onkin paljon hankalampaa.




Näiden sosiaalityön opintojen aikana olen kokenut jo monta ahaa-elämystä, aiemmin olen kirjoittaut mm. hyväntekeväisyydestä, lapsiköyhyyttä edistävästä sosiaalipolitiikasta ja sosiaalityön eroista Suomessa ja Skotlannissa. Seuraavana listalle voikin lisätä sorron vastaisen sosiaalityön (anti-oppressive practice). Tämä käsite kuuluu kaikkien kurssiemme kulmakiviin ja sisällytetty mm. brittiläisiin sosiaalityön eettisiin ohjeisiin (Code of Ethics) ja Skotlantilaisiin sosiaalityön käytännesääntöihin (Codes of Practice). 

Suomeksi googlesta ei kummoisia tuloksia sorron vastaisella työllä löydy, ja ihmettelin koko termiä alunpitäen. Mitä sortoa vastustetaan? Kuka sortaa - ja ketä? Mieleeni tulivat vain yläasteen hissan tunnilta sortovuodet ja hämmentyneenä pohdin josko nyt vähän terminologialla liioitellaan ja yritetään pelotella sosiaalityöntekijöitä käyttäytymään. 




Voisin kirjoittaa aiheesta pitkästikin, mutta keskityn nyt sen sijaan siihen ahaa-elämykseen. Muistin taas, että termi 'hyvinvointivaltio' on heitetty täällä romukoppaan 70-luvulla. Sen jälkeen konservatiivihallitusten 'köyhät kyykkyyn' -politiikka ja siihen liittyvät sosiaalietujen ja -palveluiden leikkaukset ovat hyvin tehokkaasti ajaneet vuosien kuluessa pienituloiset ahtaasta tilanteesta vielä ahtaammalle. Ahaa: tämä on se sorto, mitä vastaan sosiaalityöntekijöiden tulee asettua. Silloin, kun päättäjien ja muiden viranomaisten ainoa viesti yhteiskunnan marginalisoituneille kuuluu olevan 'katso peiliin', kun henkilö miettii mikseivät rahat riitä elämiseen ja ongelmat kasaantuvat, on sosiaalityöntekijöiden asetuttava asiakkaan puolelle. Yksi työkalu tähän on advocacy.




Advocacyn juuret ovat vammaistyössä ja sen periaatteet linkittyvät vammaisten perusoikeuksia ajaviin ideologioihin kuten normalisaatioon ja inkluusioon. Käytännössä advocacy antaa äänen ihmisille, joiden on hankala ilmaista mielipiteensä viranomaisten tai hoitohenkilökunnan kanssa asioidessaan, kuten tilanteissa, joissa ammattilaisella on päätösvalta. Sillä tavoitellaan ihmisoikeuksien, kuten itsemääräämisoikeuden toteutumista tilanteissa, joissa vamma tai sairaus vaikuttaa henkilön kommunikaatiokykyyn, ymmärrykseen tai päätöksentekoon.

Yksinkertaisuudessaan advocacy tarkoittaa asiakkaan asian ajamista - mikä on tuttua suomalaisillekin sosiaalialan ammattilaisille, kun järjestetään hoitokontakteja ja muita käytännön asioita osana perustehtävää. Skotlannissa aikuissosiaalityö on kuitenkin keskittynyt hoivatarpeiden arvioimiseen ja palveluiden koordinointiin, eikä niinkään raha-asioihin ja toimeentulon turvaamiseen kuten Suomessa. Aikuisilla, joilla ei ole merkittäviä hoivatarpeita (kuten esim. kotisairaanhoito tai henkilökohtainen apu) ei ole oikeutta sosiaalityöhön. Palvelutarpeita arvioivat sosiaalialan ammattilaiset on valjastettu osaksi byrokratiajärjestelmää joka määrittää kuka saa tavata sosiaalityöntekijän ja kuka ei (työskentele siinä sitten 'sorron vastaisesta' näkökulmasta).




Hoivapainotteisen aikuissosiaalityön ohella tärkeimmät sosiaalityön asiakasryhmät Skotlannissa ovat lapset ja haavoittuvaiset (vulnerable) aikuiset. Skotlannissa on edistyksellinen aikuistensuojelulaki, mikä velvoittaa viranomaiset puuttumaan tilanteisiin joissa henkilö on alttiina esim. taloudelliselle, emotionaaliselle tai fyysiselle hyväksikäytölle heikentyneen terveyden tai ymmärryksen vuoksi. Myös lastensuojelu kuuluu osaksi kaikkea sosiaalialan työtä. Opintojen alusta asti meille on painotettu, kuinka meidän tulee jatkuvasti olla tuntosarvet ojossa ja tarkkailla millä tavoin jokaisen asiakkaan elämänpiiriin saattaa liittyä lapsi jonka hyvinvointi on vaarassa. Kyseessä voi olla asiakkaan oma lapsi, lapsenlapsi, sisarusten tai vaikka naapurin lapset. Lastensuojelussa tittelinä on children and families social worker, mutta käytännössä lapset ovat työn keskiössä - lapsen etu asettuu kaiken muun edelle. Kansallisiin toimintaohjeisiin ja hyvä käytäntö -oppaisiin on kirjattu kuinka tärkeää on ajatella perhettä kokonaisuutena ja tehdä yhteistyötä vanhempien kanssa, mutta käytännössä, jos lapsi on kerran sijoitettu asumaan perheen ulkopuolelle, työharjoittelussa tapaamieni asiakkaiden kokemusten perusteella lastensuojelun sosiaalityöntekijällä on hyvin rajatut mahdollisuudet osoittaa kiinnostusta yksin jääneen vanhemman hyvinvointiin tai hänen oikeuksiensa toteutumiseen. 



    Kuten työharjoittelussani opin, Skotlannissa advocacya eivät kuitenkaan harjoita vain sosiaalityöntekijät osana muuta työtään, vaan myös ja erityisesti advocacytyöntekijät. Oikeus tavata advocacytyötekijää on kirjattu mielenterveyslakiin, joka säätelee pääasiassa tahdonvastaisen hoidon periaatteita. Koska julkinen sektori on koko Iso-Britanniassa ahtaalla, käytännössä melkein kaikki mahdollisuudet yksityistää tai ulkoistaa lakisääteiset palvelut kolmannelle sektorille on jo käytetty, mukaan lukien advocacytyö.  

    Lakisääteistä advocacypalvelua tarjoaa halvimmiksi kilpailutetut kolmannen sektorin toimijat ja lähinnä juridisissa tilanteissa, antaen esimerkiksi tietoa perusoikeuksista henkilöille jotka ovat tahdovastaisessa hoidossa ja edustaen heidän mielipiteitään jatkohoitoa suunniteltaessa. Kuntien antama niukka rahoitus rajaa palvelun ulkopuolelle kaikki tilanteet joissa ei suoraan voida soveltaa mielenterveyslakia - esimerkiksi kotona tai asumisyksiköissä asuvat henkilöt joilla on kehitysvamma, muu lievempi oppimisvaikeus tai autismi, joilla ei ole varsinaista mielenterveystyön tarvetta.





    Tätä aukkoa paikkaavat kolmannen- ja vapaaehtoissektorin organisaatiot jotka tarjoavat itsenäistä advocacypalvelua. Rahoitus tälläkin suunnalla on kiven alla, ja tämän vuoksi työ perustuu usein määräaikaisiin projekteihin. Projekteja rahoittavat valtio, kunnat ja Suomen Veikkausta ja RAY:ta vastaavat semi-itsenäiset tahot. Kilpailu rahoituksesta on kova ja sen saa varmimmin projektit, joiden tavoitteet ovat linjassa Skotlannin kansallisten sosiaalipoliittisten agendojen kanssa, kuten harjoittelupaikkani projekti vanhemmille, joilla on kehitysvamma tai oppimisvaikeus. Skottien hallitus nimittäin suosittelee, että kun lastensuojelun asiakkaaksi tulee perhe jossa vanhemmalla on kehitysvamma tai oppimisvaikeus, sosiaalityö ja itsenäinen advocacy tekevät yhteistyötä varmistaen, että vanhempi ymmärtää oikeutensa ja velvollisuutensa prosessissa.

    Yksi esimerkki, johon tutustuin harjoitteluni aikana: Äidille oli ilmoitettu, että kodin ulkopuolelle sijoitettua lasta ei voida palauttaa kotiin, ennen kuin asunto on kunnostettu (renovated) turvalliseksi lapsille. Turhautuneena äiti kertoo advocacytyöntekijälle maalannensa (redecorated) asunnon seinät jo kolmeen kertaan - eri väreillä - eikä lasta ole vieläkään palautettu kotiin. Ilmeni, ettei lastensuojelun sosiaalityöntekijä ollut missään vaiheessa varmistanut äidin käsitystä siitä, mitä asunnon kunnostaminen sosiaalityön näkökulmasta tarkoittaa. Advocacyn tehtävä tällaisessa tilanteessa on kuulla äitiä, kartoittaa hänen ymmärryksensä, ottaa yhteys sosiaalityöntekijään ja olla asiakkaan tukena palavereissa työskennellen kohti yhteistä ymmärrystä. Näin varmistetaan että asiakkaan perusoikeuksia kunnioitetaan - advocacy toimii ikään kuin tulkkina asiakkaan ja viranomaisen välillä.




    Tällaisen henkilökohtaisen työn lisäksi advocacya voidaan tehdä ryhmissä - mikä avartaa entisestään sen mahdollisuuksia haastaa yhteiskunnassa ilmenevää syrjintää ja epätasa-arvoisuutta. Advocacytyöntekijöiden vetämät inkluusioryhmät parantavat ihmisten osallisuutta yhteisöissä esim. tukemalla henkilöitä osallistumaan tapahtumiin, käymään leffassa tai keilaamassa tai ulkona syömässä. Viimeisenä advocacyn muotona mainitsen self-advocacyn, joka ehkä on näistä kaikista merkittävin. Sillä tarkoitetaan mm. ryhmiä, joissa ihmiset kokoontuvat käsittelemään heille tärkeitä ja polttavia aiheita, esimerkiksi kuinka hankalaa pyörätuolilla on kulkea julkisessa liikenteessä. Advocacytyöntekijän tuella ryhmä voi ottaa yhteyttä paikallisiin yrityksiin, päättäjiin tai parlamenttiin ja vaikuttaa yhteisöön ja yhteiskuntaan jossa asuvat.

    Pääsin harjoittelussani näkemään tätä kaikkea, ja jotain siitä jäi kytemään. Hetken aikaa lomailtuani päätin tarttua tarjoukseen, jonka harjoittelupaikasta minulle heitettiin pikkujouluissa - lähden vetämään pientä nuorille aikuisille suunnattua advocacyryhmää vapaaehtoistyönä. Siitä ehkä lisää kevään kuluessa.


    Jos vielä tämän jälkeen advocacy kiinnostaa, suosittelen ensilukemiseksi asiakkaiden omalla äänellä kirjoitetun vihkosen, löytyy tästä linkistä

    lauantai 9. tammikuuta 2016

    Kotimatka maisemareittiä

    Päätimme ajaa kotiin Invernessistä eri reittiä kuin tulimme. A82 on pienempi tie, mutta sillä oli huomattavasti vähemmän raskasta liikennettä (näimmeköhän yhtään rekkaa koko matkalla?) ja ajosää osui kohdilleen. Olimme suunnitelleet välietapeiksi farm shopin ja Inverlochy Castlen lähellä Fort Williamia, mutta sen enempää taustatyötä tekemättä kaikki matkan uskomattomat maisemat tulivat meille täytenä yllätyksenä. 




    Kuten Suidhe Viewpoint jolle pysähdyimme ihan sattumalta. Lunta, vuoria, sininen taivas! Paikkaa pääsee tiirailemaan Google Mapsissa, mutta ei se vaan näytä yhtään samalta ilman lunta. Ihan täydellisenä hetkenä osuttiin paikalle.




    Pääsin tassuttelemaan lumelle, jei!


    Matkan jatkuessa lumimaisemat katosivat yhtä pian kuin olivat ilmestyneetkin kun laskeuduimme kohti Fort Williamia, mutta ei tässä peilityynen Loch Oichin satumetsämäisessä rannassakaan ollut mitään valittamista.










    Seuraavaksi pysähdyimme lyhyesti räpsimään parit kuvat Loch Lochyllä, joka on kolmas puikulan muotoinen järvi suorassa linjassa Invernessin ja Fort Williamin välillä. Ehkä joku maantieteilijä osaisi selittää miten nämä toisiinsa yhteydessä olevat kapeat ja syvät järvet ovat juuri tähän korkeiden vuorien välille muodostuneet, me sitä vain ihmettelimme.







    Aurinko laski vuorien taakse sillä välin kun kävimme lounastamassa farm shopilla. Söin kolmatta kertaa tässä joulukuussa karpalo & brie-juusto -leivän. Onko se vain sesonkiruoka, vai enkö ole sitä aiemmin listoilta huomannut? Herkkua!


    Farmshopin parkkikselta näkymä Skotlannin korkeimmalle vuorelle, Ben Nevisille.


    Hupenevasta päivänvalosta ja kasaantuvista pilvistä huolimatta suuntasimme vielä päivän viimeiselle kohteellemme, Inverlochyn linnalle. Linna on pahasti raunioina ja sijaitsee syrjässä vähän kaikesta. Se muistutti meitä Lochranzan linnasta muotonsa ja kuntonsa puolesta, eikä täälläkään kerätty pääsymaksua. Kuvista ei hämäryyden takia tullut kummoisia, joten säästän teidät niiltä näitä kahta allaolevaa lukuunottamatta.




    Lochy-joki, jonka suulla loogisesti siis Inverlochyn linna


    Suurin yllätys maisemien suhteen ehkä kuitenkin meille oli loppumatka Fort Williamista Crianlarichiin, kun tie mutkitteli karussa puuttomassa tundramaisessa laaksossa vuorien ympäröimänä - miten voikin luonto vaihtua yhdessä maassa näin vinhaa tahtia.




    Miten siistiä, että tämä tie tosiaan on ainoa reitti tällä matkalla, eikä mikään turistien maisemareitti. Tai on se sitäkin, matkalla oli useampia pysähdyspaikkoja joissa oli busseja ja matkailijoita kuvailemassa maisemia yhtä ihastuneina kuin me katselimme niitä auton ikkunoiden läpi. Harmitti, kun päivänvalo loppui. Mutta tätä seutua on pakko nähdä lisää - Fort William, tavataan vielä!



    tiistai 5. tammikuuta 2016

    Piipahdus Black Islella

    "Teidän täytyy käydä katsomassa delfiinejä!" hehkutti kollegani työharjoittelupaikassa, kun kerroin aikeistamme mennä Invernessiin. Hän kertoi käyneensä itse katsomassa miten Moray Firthin merenlahdessa pullonokkadelfiinit tulevat ruokailemaan ihan rannan tuntumaan nousuveden aikaan. 


    Joulupäivänä, jolloin kaikki paikat olivat kiinni, meillä oli loistava sää ja tilaisuus ottaa suunnaksi Chanonry Point, jonka olin nopealla googlaamisella todennut varteenottavaksi delfiinien bongauspaikaksi - vaikka olinkin skeptinen siitä millä todennäköisyydellä yhtään eväselkää näkisimme keskellä talvea.

    Näköalapaikka sijaitsee Black Isle -nimisellä niemellä Invernessin pohjoispuolella Fortrosen kylässä, noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Fortrose näytti läpiajon perusteella yhdestä idyllisimmistä kylistä joita olen tähän mennessä Skotlannissa nähnyt, tosin ehkä suositumpi vanhemman ja esim. golfista ja lawn bowlsista nauttivan väen keskuudessa kuin nuorten tai lapsiperheiden.





    Majakan luona luki 'yksityisalue', joten ihailimme sitä vain etäältä. Aamuauringossa sai hienoja kuvia, mutta pauhaavassa aallokossa oli täysin mahdotonta erottaa yhtään mitään lokkia suurempaa tai horisontissa näkyvää rahtialusta pienempää.



    Paluumatkalla pysähdyimme naapurikylässä Avochissa, jonka pienessä satamassa oli kutsuva parkkipaikka ja tyyni ranta. Avoch Dolphin Trips luki yhden satamassa kelluvan veneen kyljessä - todistusaineistoa, että kyllä niitä jossain täällä on, jos tietää mistä ja milloin etsiä. Aurinko paistoi silmiin, näin jotain vedessä vähän matkan päässä laiturilta: kaksi lokkia ja tuon ylläolevassa kuvassa näkyvän pallon muotoisen ponttoonin tai mikä lie. Ja ihan hetken ajan pinnalla käväisi pitkän muotoinen tumma hahmo, ja sitten se hävisi, eikä ilmestynyt uudelleen. Ehkä näin, ehkä en, mysteeriksi jäi.


    Vinkiksi seuraaville kävijöille: joulukuu ei ole paras mahdollinen ajankohta visiitille, ehkei joulupäivä ainakaan jos mielii vaikka veneellä lähteä delfiinejä bongailemaan. Maisemille silti täysi kymppi!

    Paluumatkalla kun ajoimme kuusien peittämien korkeiden mäkien lomasta kohti merenlahden ylittävää Kessock Bridgeä ja alapuolella avautuvaa Invernessiä koin hassun mutta voimakkaan déjà vun - ihan kuin olisimme ajaneet vitostietä Kuopioon.